Matkaan velihopea!

En oo tänne blogiin pitkään aikaan kirjoittanut, mutta viime päivinä mulla on ollut jotenkin sellainen fiilis, että haluan tännekkin jotain kirjoittaa. Mulle ja Rastukalla kuuluu hyvää, oon ollu koko kesän töissä ansaitsemassa rahaa, ja meitä ei oo ponin kanssa oikeastaan kisoissa näkynyt. ollaan kuitenkin joka päivä ponin kanssa treenailtu ja pidetty hauskaa. Varoitan, että teksti voi olla sekvaa, koska oon oikesti väsynyt :-D

Osa lukijoista ei varmaankaan tiedä, että Rasta on tällähetkellä myös myynnissä, taino ollut jo aikasemminkin, mutta ehkä vähän hiljaisella myynnillä :-D Keväällä, kun tajusin jo että mun ponivuodet on loppu, rupes ajatus myynnistä pyörimän mielessä. Jotenkin musta tuntui, että me ei oltu enää sama pari, kuin viime vuonna, kun olin vielä poni-ikäinen. Se itseensä uskominen ja tahdon kipinä oli jotenkin sammunut, ja meitä ei  pahemin kisoissa näkynyt. Ratsastelin vain kotona. Joka toinenpäivä päätin, että haluan ja pystyn myymään ponin ja joka toinenpäivä fiilis oli se, että tällä ponilla tahdon vielä ratsastaa, se on niin kiva!

Kesällä samaa arvuuttelu jatkui, mutta fiilis puuttui edelleen. Usein mulla oli Rastan selässä ihan kauhen iso olo, ja tuntui ettei mikään oikein sujunut. Tuntui, että olin joku isomöhkäle siellä selässä ja en osannut edes enää ratsastaa. Ajattelin, ettei tästä enää tulisi mitään, ja kaikki mitä olin Rastan kanssa saavuttanut, oli jo saavutettu. Ajattelin, että meidän paremmat päivät oli jo eletty. Kisatauko vaan venyi, koska mulla oli sellainen olo, ettei kisoihin olisi enää järkeä mennä.

Kisatauko venähti oikeasti todella pitkäksi, ja mulla kynnys kisoihin ilmoittutumisesta nousi. Oli sellainen olo etten enää kehtaisi  kisoihin mennä, ja ehä itsellä olisi liian isot odotukset, taikka sitten muilla. Mua pelotti epäonnistuminen ja myös vähän sekin, mitä muut ajattelisivat.  Menin kuitenkin Metsämäkeen aluekisoihin pitkän tauon jälkeen, ja voin sanoa, että ratsastin siellä todellä huonosti ja jännittyneesti. Niiden kisojen jälkeen sanoin etten enää koskaan menisi kisoihin.

Olin näiden kisojen jälkeen kuitenkin seurakisoisas Salossa,  halusin vielä koittaa ja ajattelin mielessäni mennä rennolla fiiliksellä. Koitin ajatella, että olisin edelleen se sama poni ratsastaja, joka menisi rada iloisena, ilman kovia paineita. Tuolla kisat menivätkin hyvin, ja jotenkin sain saman vanhan hyvänfiiliksen takaisin. Jotenkin se puhti tuntui tulleen takaisin.

Tänään ratsastaessani Rastalla, tuntui jälleen taas siltä, että kaksi palapelin palaa olisi yhdistetty yhteen. Olen käynyt tänä aikana eri hevostein kyydeissä, mutta aina Rastan satulaan istuessa tuntuu kuin mut ois luotu sinne. Tuntuu kamalalta päästää irti tästä ponista, mutta järkevästi ajateltuna se on ainoa tie pästä eteenpäin mun harrastuksessa. Matkaan velihopea.